Koskapa olen saanut kuulla muunneltuja totuuksia kalasta jonka sain viime vuonna vanhikselta, niin on kai syytä kertoa totuus ja koko tarina.
Huhu hirmuhauesta kulkeutui Mölylän rannalle tuulten mukana alta murtohetken, enkä ollut uskoa korviani että Pesonen 0.30 monofiileillaan oli sen kalan kuiville vetänyt, mutta Risto ja dynamiitti selvittivät tuon mysteerin. Selvää kuitenkin oli se, että olin väärillä paikoilla Purolahden perukoilla jallittamassa sitä hauista hauinta haukea, Pesosen saama poikanen oli kuitenkin vain tuulahdus siitä isoisänisän kertomasta pedosta joka on hallinnoinut aluetta viimeiset 5 vuosisataa. Oli aika toimia ja siirryin vapa hampaissa uiden Lopen ja Lammassaaren kautta vanhiksen muurille. Mietin kuumeisesti Ravintolaa ja siltaa kohti kulkiessa, mitä erilaista tarjoaisin tuolle tarunhohtoiselle kalojen kruunaamattomalle kuningattarelle, kun katseeni kohtasi maassa makaavaan nahkaiseen työrukkaseen kokoa 12. Nappasin hanskan hyppysiini, kun samalla jo etsin ympäristöstä sopivaa polkupyörää mistä lainata 5 kappaletta pinnoja hyvään tarkoitukseen. Pitkään ei mennyt, kun olin kiertämässä yhteen vaivalla katkomiani pinnoja saarekkeen rannan pusikossa. Kiersin pinnat yhteen nipppuun ja hampaita apuna käyttäen väänsin kimpun päähän siimaa varten silmukan. Sen jälkeen työnsin yhden jokaisesta haarasta läpi hanskan somien päistä. Repäisin 5kpl 4/0 kolmihaaraa olkavarrestani, jossa niitä kätevästi kuljetan aina mukanani ja kieltä sekä hampaita apuna käyttäen kiersin koukut pinnoihin kiinni. Puraisin kelalta pätkän Nasan poikien tekemästä siimasta ja suljin sillä hanskan suun. SusiPulliaista mukaillen vuosituhannen uistin oli valmis pyytämään.
Vuosimallia 2000 oleva musta, vuonna 1975 hankittu siimanohjaimeton Abu Ambassadeur 10000 C kiilsi iltapäivän auringonvalossa ja siihen ladattu kuparinhohtoinen ja 3.5 kilometriä pitkä 0.004 paksuinen Nasan poikien avaruussukkuloiden hinaukseen suunnittelema siima loi huomattavaa uskottavuutta muihin läsnäolijoihin. Aamulla lähtiessäni tuskailin vapavalinnan suhteen ja olin jo ottamassa 4-luokan Atlantickia vapaseinältä, kun kuin viestin tuonpuoleisesta saaneena päätin sittenkin ottaa salaisessa paikassa jossain Pohjois-Amerikassa tiedemiesten avustamana itse tekemäni ultrakevyen yksiosaisen 16-jalkaisen Überhaukivavan Über Hecht. Dööri ja Üüberi tanassa kahlasin kosken partaalle ja muilta näkemättä hieroin tiikeribalsamipurkkiin Australiassa krokotiilimiehen avustamana tekemääni hajustetta. Vastarannalla hajuvanaan osunut pariskunta ulosti kauhusta housuihinsa ja pyörtyi niille sijoilleen. Puristelin viehettäni hetken vedessä, levittäen siten vesistöön tietoa pienemmille kaloille, että nyt jos koskaan olisi syytä vaihtaa maisemaa, jos aikoo olla elossa seuraavanakin kutuaikana. Kun hanska oli vettynyt riittävästi, loiskautin sen vaivattomasti pitkin vastarannan penkkaa myöden kulkevaan virtaan ja annoin vieheen ajelehtia keskelle salmea, johon jätin sen odottamaan Itämeren hirmua, joka saattaa perimätiedon mukaan periytyä hirmuliskoista.
Tuskin olin ehtinyt kytkeä Yetiraudat muurin lenkkeihin ja astua jalkani itse rautaan, niin toivottu tärppi tuli, tai eihän se mikään tärppi ollut, se oli kuin maanjäristys ja tulivuorenpurkaus yhteensä. Rantapenkat vavahtelivat ja kulkijat sillalta putoilivat mereen, kun vastaiskun tehdessäni silta oli romahtaa hauen teutaroinnista johtuen. Yetiä ja muita lumimiehiä varten suunniteltu karhunrauta ketjuineen kirskui kuin katepillarin telaketjut aikoinaan Tarvontietä tehdessä, mutta vapa ja siima keloineen pitivät pintansa, senttiäkään ei annettu periksi, emme kumpikaan. Hauki vaahtosi sillan alla kaataen kaikki veneet, heitellen keveimmät jollat sumppuineen pitkällä puistikkoon, kun taas minä jouduin jo hetkittäin ottamaan käyttöön kummatkin kädet pitääkseni vavan varmasti itselläni. Reiluahan se ei ollut pitää vavasta kaksinkäsin, mutta joskus hätä ei lue lakia. Veri lensi nilkastani, kun en ollut tarkkana ja hauki sai vetäistyä minua metrin kohti rantaviivaa, siinä roikuin kuin entinen mies kahden hevosen välissä, onneksi karhunraudat pitivät minkä lupasivat, minähän en vavastani luopuisi, sen olin päättänyt!
Vanhan 10-tonnisen döörin naksujarru naksahti muutaman kerran ja jouduin jo ihmettelemään enkö muka ollut kiertänyt jarrua riittävän kireälle? Sormissa kun voima ei enää riittänyt niin otin hampaat taas kerran avuksi ja sain käännettyä tähtipyörää vielä hiukan kireämmälle. Siima kulki ilmassa aivan piikkisuorana ja pelko siihen lentävistä muuttolinnuista alkoi huolettaa, joten repäisin vapaalla kädellä paidan yltäni ja sidoin sen löysästi siimaan, lähettäen paidan veden ylle varomerkiksi linnuille. Huono idea ja ajattelematon teko sain huomata. Vastarannalla kirkuvat naisfanini loikkivat toinen toisensa perään suvantoon ja uivat siiman alle yrittäen saada paitaani itselleen. Nyt suvannossa melskasi raivoissaan olevan hauen lisäksi myös sekapäinen akkalauma, josta onneksi päästiin eroon, kun paita saavutti vedenrajan ja kymmenpäinen, pääasiassa malleista ja misseistä koostuva lauma repi paitaani palaksi kuin susilauma konsanaan, yrittäen saada omaa osaansa siitä.
Kansalla tuntui olevan hauskaa naisten touhuja seuratessa, taisin itsekin hiukan hymyillä? Sentti sentiltä vastustajani erkani sijoiltaan sillan alta ja tunsin aivan selvästi, että se oli luovuttamassa taistelua. Ongelmaksi muodostui vain se, että tuon kokoisen kalan nostaminen saarekkeen rannalle olisi lähes mahdotonta, kun taas muurin puoleinen ranta oli liian korkea, miettimistä siis riitti kerrakseen. Päätin kuitenkin uida vastarannalle ja irrotin itseni Yetiraudoista hypäten Übervapa hampaissa veteen. Rautojen nilkkaan repimät haavat toivat mukavan kirpeän lisän uimareissuun jota kesti reilut 10 sekuntia. Nopea tilannearvio muurilla kuitenkin kertoi, että minun oli syytä palata takaisin ja yrittää saada hauki kivikon yli nurmikolle. Über hampaissa vedin Tarzania suvannon halki, kun hauki alkoi viimeisen taistonsa. Ensimmäisellä päänkäännöksellä hauki nosti minut seisomaan jalkapohjieni varaan veden pintaan ja hetken tunsin olevani todella pulassa, mutta kovia kokeneena en vähistä hätkähtänyt, vaan käänsin rintamasuunnan kohti ravintolaa ja aloin juosta vedenpinnalla hinaten petoa perässäni. Tämä oli liikaa vanhalle haukirouvalle ja se antoi periksi. Kuin lauhkea lammas se myötäili vapani ja kelani liikkeitä ja lähestyi kosken alareunaa jonne olin vetten päällä juossut.
Meno suvannolla oli kantautunut myös koskikeskukseen asti. Juuri kun olin vetämässä haukea suvannosta kosken kautta penkalle, saapui Pohjolan poika paikalle. Nostettuani hauen hetkeksi pois suvannosta, putosi vedenpinta kolmatta metriä kuivattaen suvannon lähes kokonaan. Valvojalle tämä teko oli liikaa ja siitä syystä siis olen saanut porttikiellon vanhankaupungin suvannolle. Huomattuani vesistössä tapahtuneen tragedian vapautin tietysti tuon puolivuosituhatta vanhan haukinaaraan niin nopeasti kuin mahdollista sitä sen kummemmin mittaamatta, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja kärsin rangaistukseni hammasta purren ja mukisematta.
